Kuinka välttää (fyysistä) loukkaantumista

Paras tapa ehkäistä loukkaantumista saattaa nopeasti ajateltuna olla liikkumisen välttäminen. Kuitenkin, ajan kanssa, nimenomaan tämä tapa on selkeästi yleisin loukkaantumisen syy ei-urheilijoilla. 

Toiseksi paras tapa on opetella liikkumaan oikein, lajista ja liikuntamuodosta riippumatta. 

Miksi loukkaantumisia tapahtuu?

Riittävä kuormitus vahvistaa kehoa, mutta rasituksen kasvaessa liikaa kudos ei kykene palautumaan ja se vaurioituu. Loukkaantumisia tulee aina vastaan, joko omassa treenissä tai muualla, huonon onnen tai silkan huolimattomuuden seurauksena. Kehnot tekniikat, liian suuret painot, itselle sopimattomat liikeradat, jonkun ulkopuolisen voiman aiheuttama vääntö tai isku tai pelkkä kaatuminen, kaikki nämä voivat johtaa tilanteeseen, jossa jokin liike aiheuttaa kipua tai on täysin mahdotonta jonkin tukirakenteen pettämisen, kuten luunmurtuman tai jänteen repeämisen takia. Kaikkien rajat tulevat joskus, jossain kohtaa vastaan ja tämä olisi tärkeää  hyväksyä, tai ainakin tiedostaa. 

Samoin, mikäli rasitusta vältetään tyystin, keho ei ole tottunut siihen. Riittävä kuormitus vahvistaa, mutta rasituksen loputtua elimistö purkaa tarpeettomat rakenteet-se on ihmisen hienon adaptoitumiskyvyn ansiota. Liikkumista välttelevä ihminen ei kykene liikkumaan kuin vähän, hyvin rajatuin liikeradoin ja tämä on yksi, hyvin yleinen, tapa loukkaantua fyysisesti-tekemättä yhtään mitään. 

Kun itse kävin viimeisesimmän laajemman loukkaantumisiin liittyvän koulutukseni, oli vuosi 2009. Silloin älypuhelimia ei oikeasti vielä ollut-maailma on muuttunut hyvin hyvin lyhyessä ajassa ihmiselle epäedullisempaan suuntaan, ja ihmisten päivittäin harjoittamat "lajit" ovat intensiivisempiä kuin koskaan, jos ajatellaan vaikkapa nimenomaan puhelimen näpräämistä aivan kaikkialla-se lisää sekä onnettomuusriskiä ympäristön tiedostamisen puuttuessa että rasitusvammoja jatkuvan kyyhötyksen ja tietyn käsien asennon takia. 

Kuinka ehkäistä liikuntaperäisiä vammoja?

Itse olen kärsinyt näistä kaikista mainitsemistani vammoista, yleensä tietämättömyyttäni, huonouttani tai ulkoisten tekijöiden seurauksena, riippuen hiukan tilanteesta. Jotkin vammat ovat syntyneet vuosien saatossa, jotkut muutamassa hassussa sekunnissa. 

Kaikkihan varmaankin tunnistavat tilanteen, jossa yrittää käydä lävitse jotain jo tapahtunutta, kuinka sen olisi voinut estää, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Ei olisi pitänyt lähteä kauppaan koska sen edessä kaatui ja ranne murtui, ei olisi pitänyt lähteä juuri tänään treeneihin koska siellä tuli sivukoukku ohimoon ja kaularanka kärsi, olisi pitänyt katsoa tarkemmin eteensä ettei olisi joutunut auton töytäisemäksi pyörämatkallaan. Näillehän ei voi mitään, ei etukäteen eikä varsinkaan jälkikäteen.

Sen sijaan yllättävän harvat pohtivat, miten muita kuin onnettomuuksista johtuvia vammoja voisi välttää ennenkuin jokin kipu alkaa pikkuhiljaa vaivata.  

Sanotaan vain että selkä tai olkapää tai polvi meni, eikä se kestä sitä tai tätä. Polvikipuisille sanotaan järjestään ettei askelkyykkyjä tarvitse tehdä, selkäkipuisille mitä milloinkin. Korostetaan liikunnan välttämistä. Mennään ehkä lääkäriin, joka toteaa, parhaassa tapauksessa magneettikuvien perusteella, yleisimmin vain arvaamalla, mistä on kyse ja määrää oireenmukaista hoitoa, joka on kipupotilaalla tulehduskipulääke ja lepo. Tai sitten jatketaan harjoittelua kivusta piittaamatta, koska se kuuluu asiaan. Ei selkä tai polvi yhtäkkiä mene minnekään, siinä ne mukana yleensä kulkevat, ja vaativat oikeaa kohtelua kantajaltaan. 

Minulle on annettu monenlaisia diagnooseja, nykyään toki aina vaatimieni magneettikuvien perusteella arvaukset ovat huomattavasti sivistyneempiä, mutta muistan sellaisenkin ajan kun esimerkiksi polvessani oli ortopedin mukaan limapussin tulehdus, mutta myöhemmin, opiskeltuani itse enemmän ja enemmän fysiologiaa, oivalsin että kyse olikin säären lähentäjälihaksen kiinnityskohdan kireydestä, ja tämä todettiin pyynnöstäni otetusta magneettikuvastakin.  Turhaa kortisonipiikkiä en saa itsestäni pois, sen sijaan oireen, lääketieteen keinoin selittämättömät jatkuvat ruhjeet ja sietämättömän kivun polven sisäpinnassa, olen voinut unohtaa. Kun vain muistan kontrolloida tiettyjä liikeratojani enkä päästä kireyttä ja laiskuutta ottamaan valtaa. 

Omien vammojeni takia olenkin kouluttautunut, koko ajan enemmän, saadakseni tietoa. Tieto, vaikkapa siitä, että selässä todella on välilevynpullistuma tai polven sivuside on todella napsahtanut poikki, lisää toki tuskaa hetkellisesti, mutta lopulta tieto on vain puhdasta valtaa.

Minut on leimattu lääkärien toimesta sekä liikuntakyvyttömäksi että hulluksi useita kertoja, ja ainakin ensin mainitun olen onnistunut kumoamaan yksinkertaisesti todistamalla toisin. 

Työssäni autan joka päivä asiakkaitani korjaamaan heille syntyneitä vaurioita mutta ennenkaikkea, heidän pitää ymmärtää kuinka he voivat ehkäistä uusia. Tämä onkin sellainen asia, jota yritän nostaa enemmän ja enemmän esiin. Ei terve ihminen ymmärrä että häntä voi seuraavana päivänä sattua, varsinkin jos kyse on hyväkuntoisesta henkilöstä. Monet seilaavat silkalla tuurilla,joidenkin keho kestää väärinkohtelua paremmin ja kauemmin kuin toisten.

Sellaiset vammat, joita ei varsinaisesti voi ehkäistä, esimerkiksi kamppailu-urheilussa tulevat vääntö-tai iskuvammat, ovat asia erikseen. Tuskin kukaan nyt tieten tahtoen tarjoaa naamaansa iskettäväksi tai olkaniveltään revittäväksi, vaan pyrkii lajinomaisesti käyttämään suojia, väistämään, suojaamaan tai puolustautumaan. Joskus on vaan huonoa onnea, huolimattomuutta, hitautta, väärä henkinen ja fyysinen tila liian haastavaan harjoitukseen tai kamppailutilanteeseen. 

Samoin raskaus ja synnytys aiheuttavat kaikille ne läpikäyneille naisille jonkinasteisia muutoksia, joita kutsun tässä nyt samalla lailla vammoiksi, sillä nämä muutokset on otettava huomioon ja niiden aiheuttamat loukkaantumiset vältettävä. Tämä fakta on turhan pitkään painettu villaisella, ja mielestäni tällaisen hyssyttelyn olisi hyvä loppua jotta kaikki naiset pystyisivät liikkumaan turvallisesti ja laadukkaasti läpi koko elämänsä. Joskus tästä mainitessani jotkut naiset pyrkivät puolustautumaan, kertomaan, ettei heillä ole yhtikäs mitään ongelmia, ja he ovat siinä tapauksessa onnekkaita, eivätkä nämä asiat silloin kosketa heitä. Monet kuitenkin kärsivät kaikkein eniten vaikenemisesta, ja luulevat olevansa friikkejä ja menetettyjä tapauksia, kun eivät olekaan kuin taikaiskusta ennallaan vauvan synnyttyä. Erlausmasta voi halutessaan lukea lisää vaikkapa täältä.

Erilaiset vammatyypit

Karkeasti vammat voidaan jakaa tapaturmiin ja väsymis-eli rasitusvammoihin, kuten rasitusmurtumiin. 

Rasitusvammat johtuvat pääsääntöisesti biomekaanisista tekijöistä, kuten sääriluun asennosta tai pronatoivasta jalkaterästä, huonoista välineistä, kuten epäsopivista kengistä, muuttuneesta alustasta (kuten juoksu asfaltilla pururadan sijaan) ja lihaksistosta, joka on kireä, väsynyt, heikko ja tai venymätön. Väsymismurtuma on tulos kuun huonosta mukautumisesta ja rasituksen epänormaalista määrästä, ja naisilla hormonikierto näyttäisi vaikuttavan murtumaherkkyyteen. Lasten ja nuorten luusto ei ole valmis, ja tämä taas heidän kohdallaan altistaa tällaisille ongelmille esimerkiksi lajileireillä tai liian usein ja liian aggressiivisesti toteutetulla, liian yksipuolisella harjoittelulla.  Minun mielestäni myös venyminen ja kiristyminen kuuluu rasitusvammojen piiriin. 

Koska tapaturma tapahtuu äkillisesti, ja väsymisvamma aikojen saatossa, on käynyt hyvin selväksi, että tapaturman aiheuttamasta vammasta toivutaan huomattavasti nopeammin kuin rasitusvammasta, joka on usein monen yksittäisen tekijän summa. 

Vammojen syntyyn vaikuttavia tekijöitä

Ruumin paino ja pituus vaikuttaa luonnollisesti myös, kuten mahdolliset aikaisemmat vammatkin. Henkilön yleinen fyysinen kunto, mahdolliset anatomiset virheellisyydet (harvinaista) , luuston rakenne, nivelten liikkuvuus, lihasten kiinnityskohtien sijainti, lihasmassa, lihasten hermotus ja lihasten sekä lihaskalvostojen kireys ovat selkeästi tärkeitä tekijöitä. Psyykkinen kunto (väsymys, keskittymiskyvyn puute), keli (esimerkiksi liukkaus tai tuuli), harjoitusalusta (vaikkapa keinonurmi vs. hiekkakenttä), varusteet, useimmiten kengät, kuormituksen määrä, muutokset kuormituksessa (esimerkiksi auto-onnettomuus), ravinto ja myös vuodenaika ovat tärkeitä tekijöitä. 

Kaikki varmasti ymmärtävät että esimerkiksi voimanostaja, joka pyrkii epäinhimillisiin suorituksiin mm. varusteiden avulla, loukkaantuu sisätiloissa  maksimipenkkipunnerrusta harjoitellessaan todennäköisesti eri syistä ja eri tavoin kuin vaikkapa päiväkävelylleen liukkaalla kelillä ilman liukuesteitä lähtenyt vanhempi rouvashenkilö. Kummallekin näistä olosuhteista koitunut vamma on suhteessa vähintään yhtä rajoittava-voimanostaja joutuu ehkä leikkaukseen ja jättämään tulevat kisat väliin, aloittamaan treenin ikäänkuin alusta, kun taas vanhempi rouvashenkilö saattaa kaatuessaan menettää koko liikuntakykynsä, itsenäisyytensä ja tätä kautta sosiaalisen ympäristönsä. Molemmille tilanne on psyykkisesti hyvin haastava. 

Riskien minimoiminen

Loukkaantumisriskin minimoimiseksi olisi:

-Huolehdittava säännöllisestä liikkeestä-verryttelystä, liikkuvuusharjoittelusta ja venyttelyistä. oli laji sitten ihan mikä tahansa-jatkuva istuminen ja päätteen ääressä kyyhöttäminen tai vaikkapa vapaaotteluharrastus. 

-On huolehdittava lihastasapainosta ja symmetriasta raajojen välillä-jälleen esimerkiksi käyvät samat lajit, oikeakätinen henkilö käyttää enemmän oikeaa puoltaan niin hiiren liikutteluun, puhelimen näpräämiseen ja syömiseen kuin voimakkaampiin isku-, heitto-, paini-ja potkutekniikoihinkin, ja tämä johtaa siihen, että kehon hermotus, liikeradat ja lihasvoima on epätasapainossa.

-Toiminnalliset häiriöt olisi korjattava-jos havaitaan lihasheikkoutta, vähentynyttä joustavuutta, liikerajoituksia ilman loukkaantumista tai sellaisen tähden, nivelten löysyyttä, vanhoja vammoja-vaikkapa sitten raskaudesta jäänyt erkauma, nämä olisi otettava huomioon ja mahdollisuuksien mukaan korjattava.

Leikkaus ei suinkaan aina ole ainoa vaihtoehto vamman hoitoon -eikä se yksin riitä missään tapauksessa

Joskus leikkaus on loukkaantumisen aiheuttaman vamman korjaamiseksi ainoa vaihtoehto, mutta ei suinkaan aina.  Ellei jokin ole aivan selkeästi irti, poikki, revennyt, ja joskus näistäkin huolimatta, loukkaantumiseen johtanut perussyy olisi selvitettävä, ellei se ole tiedossa. Joskus syy on kohtuullisen selkeä, kuten vaikkapa naamaan tullut jääkiekko, mutta melkoisen usein ulkopuolinen tekijä on vain jouduttanut vamman pahenemista. Kireä akillesjänne repeää helpommin kuin hyvin liikkuva, löysä nivel menee pois paikoiltaan helpommin kuin normaalisti toimiva, yhtäkkiä rasituksen alaiseksi joutuva heikko nivel kestää rasituksen lisäystä kehnommin kuin vahva nivel, kireä takareisi revähtää yhtäkkisessä venytyksessä helpommin kuin joustava, kireä nivusalue revähtää helpommin kuin kunnolla liikkuva, tukematon, notkolla oleva selkäranka päästää välilevyn lipeämään kierrossa helpommin kuin vahvojen lihasten tasaisesti tukema ranka. 

Olen monasti huomannut, että henkilöt, jotka ovat päättäneet korjauttaa vammansa leikkauksella. nojaavat vain ja ainoastaan leikkaukseen. Sen parantavaan ja korjaavaan voimaan. Leikkauksesta kuntoutus vasta rankkeneekin, varsinkin siinä tapauksessa, ettei kehon liikuttamisen eteen ole tehnyt yhtään mitään leikkausta ennen. Muistan kun pari vuotta sitten oma kyynärpääni leikattiin, olin kaatunut pyörällä sen päälle sen verran usein että nivelkapseli oli murskana eikä muuta vaihtoehtoa kertakaikkiaan ollut, ja kun heräsin leikkauksen jälkeen, minulla oli hyvin tylsää sillä minua ei päästetty heti kotiin, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Jouduin siis kuuntelemaan mitä verhojen toisella puolella tapahtui. 

Viereisessä vuoteessa oli nuorehkon kuuloinen mieshenkilö, joka oli läpikäynyt polven tähystysleikkauksen, ja valitteli kipujaan ja vessahätäänsä kovaan ääneen (ihmeellistä käytöstä, itsehän olen vastaavassa tilanteessa hipihiljaa), Kun häntä tultiin katsomaan, hänet olisi tietysti pitänyt kantaa tarpeilleen, ja pettymys oli valtava, kun kävikin ilmi, että hänen pitäisi opetella käyttämään keppejä itsenäiseen liikkumiseen ja jalalle tulisi alkaa varata painoa mahdollisimman pian. Erityisen mielenkiintoinen oli se hetki, kun leikannut lääkäri tuli tapaamaan häntä. Lääkäri kuulosti luvatta sanoen leipiintyneeltä, ja virkkoi "Kuten olen monta kertaa sanonut ja kuten kuvissa näkyikin, polvessa ei ollut mitään leikattavaa vikaa. Vika on toiminnallinen ja johtuu väärin kohdistuneesta rasituksesta, kuten monta kertaa sanoinkin." Leikkaus oli siis ollut käytännöllisesti katsoen turha, mutta tämä henkilö oli siitä huolimatta vaatinut, että se tehdään, vastoin lääkärin suositusta. Onhan aina mahdollista että tähystyksessä näkyy jokin vamma, jota kuvista ei näy, mutta jäi vahvasti sellainen fiilis, että mies oli laittanut kaiken toivonsa ja pelimerkkinsä kiinni ihmeitä tekevään leikkaukseen, eikä ollut lainkaan ottamassa itse vastuuta vamman kuntouttamisesta. Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, mikä hänen tilanteensa tällä hetkellä on, onko asenne muuttunut ja vamma korjaantunut ankaralla kuntoutuksella, vai odottaako hän paraikaa esimerkiksi selkäkipua helpottavaa uutta leikkausta.

Jos palaamme hetkeksi vatsalihasten erkauma-nimiseen vammaan, myös sen korjaamiseksi on olemassa leikkausmuotoja, erilaisia abdominoplastiaksi kutsuttuja leikkauksia. Näitä myydään yleensä kosmeettisina leikkauksina ja yleensä plastiikkakirurgian toimesta, mutta jotkut tahot nostavat esiin myös toiminnallisen näkökulman. Eräs asiakkaani, joka on treenannut omaansa kuntoon jo vuoden ajan, on siitä huolimatta ollut myös julkisella puolella jonossa leikkaukseen, johon hän ei välttämättä halua mutta aina joskus kuntoutumisen hitaus saattaa turhauttaa, ja luonnollisesti nuoren kauniin naisen kehossa näkyvä kosmeettinen haitta vie ajoittain mielen matalaksi. Hän kävi joku aika sitten fysioterapeutilla leikkaukseen valmistavassa konsultaatiossa, jossa hänen tuli tehdä tiettyjä liikkeitä jotta nähtäisiin, mikä meininki hänen erkaumallaan on leikkausta ajatellen (hiukan pointti jäi hämäräksi mutta hyvä että tällaista tehdään, hän ei siis hahmottanut olisiko ollut hyvä että menestyy testeissä vai ei). Testejä teettänyt fysioterapeutti oli muunmuassa pyytänyt häntä tekemään istumaannousuja, ja oli katsonut hetkeksi muualle-asiakkaani oli siinä sitten tehnyt kuuliaisesti vastarutistuksia ja kun fysioterapeutti huomasi tämän, hän ällistyi eikä ollut hädissään edes saanut laitettua kelloa päälle. Asiakkaani oli kaikkien aikojen ainoa tällaiseen konsultaatioon tullut henkilö, joka pystyi tekemään yhtään istumaannousua. Tämä jos jokin kertoo surullista tarinaa siitä, että leikkauksen odotetaan korjaavan erkauman lisäksi huonon kunnon, itsetunnon, hermotuksen, liikkuvuuden, lantionpohjan, selän ja lihasvoiman. 

Jonot ovat julkisella puolella pitkiä, ja hakeutumisprosessi on pitkä. Myös kollageenin ja hormonien vaikutus on otettava huomioon, eettinen kirurgi ei suostu tekemään tällaista operaatiota ennenkuin imetyksen loppumisesta on kulunut noin 1,5 vuotta ja lapsiluku on täynnä. Asiakkaani oli tiedustellut tältä fysioterapeutilta millainen kuntoutusjakso mahdollisen leikkauksen jälkeen olisi odotettavissa, ja vastaus oli toteava- ei minkäänlainen. Epävirallisen kantansa mukaan hän kertoi, että lääkärit ovat tässä erkauman kunnostamisessa myös leikkauksen kannalla, se on ainoa hoitomuoto ja korjaa mainitut asiat heti. Tämähän ei missään nimessä ole totta, vaikka suora vatsalihas ommeltaisiin tai verkotettaisiin kiinni, se ei TOIMI ellei sitä ole käytetty, eivätkä toimi muutkaan lihakset, joita ei ole käytetty niiden liikesuunnissa. 

Olen kuullut myös useasta naispuolisesta terveydenhuollon ammattilaisesta, jotka ovat itse alistuneet elämään erkaumansa kanssa, koska sille ei voi tehdä mitään eivätkä he halua niin isoon leikkaukseen kuin korjausleikkaus on. 

Miltä kuulostaisi ja näyttäisi urheiluvammoihin erikoistunut ortopedi, joka ei uskoisi liikuntaan, ei  uskoisi kuntoutukseen, ei uskoisi kehon uudistumiseen? Raahustava, kyyhöttävä, linkkaava hahmo, jonka väsyneet kädet tärisevät heikkouttaan, joka olisi tuettu kauttaaltaan lastoilla aina kulloinkin sopivaan asentoon, kuten edesmennyt Stephen Hawking, jolla ei valitettavasti ollut mahdollisuutta liikuttaa itse itseään. Ne lääkärit, jotka olen päästänyt käpälöimään itseäni, ovat kovin puuhakkaita henkilöitä, ja vastaanottohuoneesta on hyvä löytyä vähintään pyöräilykypärä, ellei myös tennismaila (oma tai ehkä vielä mieluummin Jarkko Niemisen kiitokseksi jättämä) tai kuivumassa olevat uikkarit. Eräskin pirulainen oli aikeissa lähteä harrastamaan riippuliitoa Ranskaan, onneksi vasta oman operaationi jälkeen, tiedä mitä tuollaisessakin saattaa sattua.

Liike on lääke

Nykyään, ainakin maailmalla, uskotaan aggressiiviseen kuntoutukseen. Mobilisaatioon HETI kun suinkin mahdollista, liikerataharjoitteluun HETI kun suinkin mahdollista, varaamiseen HETI kun suinkin mahdollista ja olen itse hyvin taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan. Taianomainen kuntopyörä, joka tuntuu täällä meillä Suomessa korjaavan kaiken aina rannevammasta säärimurtumaan ja rakoilevaan parisuhteeseen, on jäänyt itseltäni, sen myönnän, täysin käyttämättä.  

En suhtaudu loukkaantumiseen kovinkaan hyvin, ja olen ottanut hiukan erivapauksia oman kuntoutukseni suhteen, toki kannan tästä myös vastuuni. Esimerkkinä kyynärniveleeni kohdistunut operaatio, jota ennen kyseisen yksityissairaalan fysioterapeutti tuli tapaamaan minua, kuten odotinkin, valmiit kuntoutusmonisteet kourassaan. En ollut kovin vastaanottavaisella tuulella, isäni oli kuollut aivan yllättäen pari päivää ennen leikkausta, en pidä avuttomuudesta, jonka tiesin seuraavan tästä operaatiosta, leikkaava ortopedi oli juuri käynyt kertomassa että uintitaukoa voi tulla neljäkin viikkoa aiemmin luvatun kahden sijaan ja niin edelleen.

 Tämä fysioterapeutti tuli kertomaan minulle, että leikattua raajaa täytyy pitää sohvan selkänojalla noin kahden viikon ajan, ja kun tiedustelin, miten tämä mahtaa onnistua jos olen itse töissä ja sohva taas kotona, hän ehdotti kantosidettä, tosin tietysti käsivarsi olisi täytynyt pitää sydämen yläpuolella, ja se on jopa minulla rinnan korkeudella. Kysyin myös, mitä mieltä hän on olka-ja kyynärnivelen liikeradoista kahden viikon päästä, kun tiedämme molemmat, että keho purkaa käyttämättömiä liikeratoja jo alle viikossa, ja hän lohdutti, että voin jo "ajaa fillarilla" parin viikon päästä. Fillarilla vai kuntopyörällä? No, kuntopyörällä. 

En hahmottanut miten kuntopyöräily edesauttaisi olkaniveleni ja kyynärniveleni liikeratojen elpymistä, ja lopulta kysyin, mikä on oikea syy siihen, ettei kättä saa liikuttaa (ojentajalihaksen jänne irrotettiin leikkauksessa ja sellaista minulle ei ole ennen tuota tehty). Lopulta hän kertoi, että syy on se, etteivät tikit aukea ja haavat tulehdu. Kättä ei siis olisi saanut liikuttaa aikoihin varmuuden vuoksi.

Piipahdin jututtamassa kamppailulajivammoihin erikoistunutta ortopedia-tällainen henkilö ymmärtää että ihmisten täytyy pystyä liikuttamaan kaikkia raajojaan, vahvasti ja mahdollisimman nopeasti, symmetrisesti  ja ennenkaikkea pian- ja koska hän oli kanssani samoilla linjoilla valitsin erilaisen tavan kuntoutukseeni. Olisi todella mielenkiintoista tietää, millainen verrokkitulos olisi ollut samanikäisellä, samankokoisella, yhtä paljon liikkumaan tottuneella naisella, joka olisi noudattanut varovaista kuntoutussuuntaa, kevyttä ranteen taivuttelua toisella kädellä vastustaen 2-4 viikon kohdalla.  Minulla ei ole kuntopyörää, enkä aio sellaista hankkiakaan. Ei kaikilla ole sellaiseen varaa tai tilaa. Ehkä joudun joskus katumaan päätöstäni, ehkä en-käsi kuitenkin toimii, vaikka melkein vuosi siihen meni että voimataso vastaa aiempaa, ja ojentajapuoli on vielä selkeästi läskimpi kuin oikeassa kädessä. Working on it. 

Yleisiä tapaturman ja rasituksen aiheuttamia vammoja on paljon, ja kirjoitan niistä, niiden ehkäisemisestä ja kuntoutuksesta vielä erikseen, mutta pääsääntönä on laatu. Laadukas liike, oli mitä tahansa, vie tekijänsä jo hyvin pitkälle. Vain otettu lääke auttaa, eli vain tehty liike vaikuttaa, suuntaan tai toiseen.